elontieto.com

Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus - Eino Leino

Niin ylhäällä kuin alhalla, niin pienessä kuin suuressa, niin sisällä kuin ulkona.

Väen viisausperinne on elpymässä. Ilmarinen, Väinämöinen ja Sampo ovat palamaassa Tietoisuuteemme. Kaipaamme kovin jo kauan sitten kadotettuja voimasanojamme. Traditiomme ytimessä on uskontotutkijoita jo kauan askarruttanut käsite väestä. Voiko intialainen viisausperinne ja terveysfilosofia ayurveda, astrologia, myyttitutkimus tai salatieteet auttaa meitä ymmärtämään mitä on yhdeksän väen symboliikka? Voimmeko kenties oman viisausperinteemme avulla löytää oman luontomme?

Oppi luonnon tasapainosta, luonnonelementistä ja väen filosofiasta ovat suomalaisten tietäjien kuvauksia elämän perustotuuksista, jotka ilmenevät spiraalimaisesti eri tasoilla, mikro- ja makrokosmoksessa.

Elontieto on taiteellinen, monistinen, uuspakanallinen, shamanistinen ja terveysopillinen näkökulma itämeren suomalaiseen viisausperinteeseen.

Elontiedon tärkein päämäärä on suomalaisen kulttuurin terveen kansallishengen kehittäminen, viisausperinteen elvyttäminen, sekä luonnon suojeleminen.

Tervetuloa tutkimusmatkalle Elontiedon pariin, etsimään juuri sinun omaa täyttä potentiaaliasi! Tule mukaan Elontieto facebook- ryhmään.

Lue lisää ayurvedasta:

- ayurveda -

karoliininen kirkkolaki- vatikaanin lumous

“Käännytys oli kuitenkin aseellisen hyökkäyksen kaunis kristillinen verho, sillä suomalaiset olivat puoliksi kristittyjä jo vanhastaan.” - Turjalainen blogi



Ennen kirkkolakia ja kristillistä monisatavuotista vaikutusta suomen sukuisten heimojen kesken vallitsi tuhansien vuosien aikana muodostunut paikallinen, animistinen- ja loitsuun perustuva maailmankatsomus ja moraalijärjestelmä. Sen yliluonnollinen kuvasto oli ajallisesti, paikallisesti ja yksilökohtaisesti vaihtelevaa. Perinteen keskiössä olleet näkemykset olivat monelta osin ristiriidassa kristillisten ihanteiden ja poliittisen järjestelmän kanssa. Suomalaisessa perinteessä on ollut oleellista mm. ihmisen valmius puolustaa itseään, johon liittyy mm. väen ja haltian käsitteet. Puhdasoppisessa luterilaisuudessa puolestaan moraali ja oikeaoppisuus on koko yhteisön yhteinen asia ja ihanne. Suomalaisten käännyttäminen ‘oikeaoppisiksi’ oli monisatavuotinen projekti, jossa meidät revittiin armotta juuriltamme. Pyhät kivet vieritettiin vesistöihin, pyhät puut kaadettiin ja kirkkoja rakennettiin esi-isien ja -äitien perustamien pyhien paikkojen päälle.

On tärkeää ymmärtää, että pakanalliset perinteet ovat aina paikallisia ja ne kytkeytyvät erottamattomasti luonnonkohteisiin, sekä kansan omaan kieleen. On hyvin vaikeaa omaksua ulkopuolelta tuleva perinne, jonka juuret ovat toisessa kulttuurissa. Oman perinteen katkeaminen jättää väistämättä aukon kansan henkeen.



Kaarina Koski, Uskomusperinne ja kristillinen kasvatus 1800-luvulla, Kasvatus & Aika 5 (4) 2011, 9–24




“Käytän aineistonani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon talletettuja uskomustarina- ja kansanuskon aineistoja sekä Viljo-Kustaa Kuulialan vuonna 1953 kokoamaa kirkollista muistitietoa, jota säilytetään Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen arkistossa. Kansanrunousarkiston uskomusperinneaineistot on tallennettu 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvulle.

Vuosina 1686–1869 oli voimassa niin sanottu karoliininen kirkkolaki, jonka syntyaikoja olivat leimanneet keskusvaltaisen, tarkoin kontrolloidun yhtenäiskulttuurin luominen ja tiukka kirkkokuri. Tärkeänä tavoitteena oli rahvaan kasvattaminen sääty-yhteiskunnan hierarkkisiin arvoihin, kuuliaisuuteen esivallalle sekä oikeaan kristinuskon tulkintaan ennen kaikkea ahkeran katekismuksen opiskelun sekä pakollisen kirkossakäynnin avulla. Luterilaisen ortodoksian aikana kuuliaisuuteen motivoivat kirkkorangaistusten kuten jalkapuun, häpeäpallin ja ehtoolliselta sulkemisen lisäksi myös sosiaalinen paine. Mooseksen lakia tulkiten yksilön syntien katsottiin vetävän Jumalan vihan koko yhteisön päälle, ellei syyllisiä rangaistu ankarasti. Siksi yksilön toiminta oli koko yhteisön asia. Vastaavasti kuuliaisuus toi siunauksen, joka ilmeni myös maallisena hyvinvointina, vaurautena ja rauhana.

Vanhaluterilainen kasvatuskäsitys perustui ajatukseen ihmisen luontaisesta pahuudesta, joka voitiin kitkeä ja muuttaa hyväksi Jumalan sekä kasvatuksen ja ankaran kurin avulla.

1800-luvulle tultaessa tämä käsitys oli kirkon piirissä jo ristiriidassa uusien kasvatusnäkemysten kanssa, jotka korostivat esimerkin ja suotuisan ympäristön merkitystä. Siitä huolimatta lasten kasvatus maaseudulla ja työläiskodeissa perustui pitkälle 1900-luvulle vielä vanhaluterilaiseen maailmankuvaan. Moraalisen ja uskonnollisen kasvatuksen tuli käytännössä perustua Katekismukseen, sen sisä- ja ulkolukuun sekä sen välittämän ajatusmaailman omaksumiseen.

Kirkon asettamat tavoitteet voitiin kokea kiusallisiksi vaatimuksiksi, joihin ei haluttu käyttää voimavaroja. Muistitieto kertoo runsaasti kinkereillä annetuista rangaistuksista, kinkerien pelkäämisestä sekä niiden pakoilusta. Kirkolliset dokumentit kertovat rahvaan vältelleen laajalti piispan- ja rovastintarkastuksia kuulustelujen ja häpeän pelossa. Karkulaisia tavoitettiin jälkikäteen yksityisiin kuulusteluihin, mutta 1800-luvun kuluessa sormien läpi katsominen vähitellen yleistyi. Luku- ja kristinopin harjoitteluun motivoi se, että vain riittävät taidot toivat täyden yhteiskuntakelpoisuuden. Osaamatonta ei päästetty ehtoolliselle, mikä puolestaan oli vuoteen 1910 saakka edellytyksenä esimerkiksi passin saamiselle, tiettyihin virkoihin pääsemiselle ja avioliiton solmimiselle. Lukutaidottomuus saattoi merkitä syrjäytymisen uhkaa, vaikka papit joissakin tapauksissa myös joustivat ja päästivät vastoin ohjeita lukutaidottomiakin ehtoolliselle.

vatikaani.jpg

Lapset uhattiin antaa mustalaisten tai "harjaukon" matkaan tai sanottiin mörön, menninkäisten tai pirun vievän. Toisinaan pelolla pyrittiin suojelemaan lapsia vaaroilta, kun työtä tekevät vanhemmat eivät pystyneet vahtimaan heitä – esimerkiksi näkillä ja kaivokurkolla pelottelemalla haluttiin estää lapsia hukkumasta tai putoamasta kaivoon. Konkreettisesta turvallisuudesta ei kuitenkaan ollut kyse, kun tavoitteena oli kristillisen moraalin tähdentäminen. Aikuisten kuvitteellisiksi tietämien olentojen lisäksi peloteltiin itse Jumalalla ja pirulla. Sanottiin, että jos vuolee pyhänä, Jumala polttaa lastut pään päällä ja jos kiroilee, Jumala nyppäisee kielen irti suusta. Lasten- pelotukset maalaavat kuvan ankarasta ja rankaisevasta Jumalasta, joka heittää tottelemattoman lapsen tuliseen järveen tai pudottaa kuuman kiven hänen päähänsä. Lapsia peloteltiin myös kirkkorangaistuksilla kuten jalkapuuhun joutumisella. Sortavalassa, missä luterilaisilla oli kontakteja ortodokseihin, peloteltiin: jos et opi lukemaan, viedään munkiksi Valamoon… Lasten pelottelussa käytetyn kuvaston jyrkkyys heijasti todellisia käytäntöjä, tosin 1800-luvun lopulla jo jälkijättöisesti. Häpeä, väkivaltainen kuolema ja hylkääminen kuuluivat rangaistuskeinoina myös aikuisia varoittavaan uskomusperinteeseen sekä tosielämässäkin lähimenneisyyteen. Vielä 1700-luvulla murhista, aviorikoksista ja jumalanpilkasta – tai vaikkapa jumalanpalveluksessa tappelemisesta – voitiin tuomita kuolemaan. Kansalle teroitettiin kirkon pyhyyttä käytännöllä, jonka mukaan pyhänä ja kirkossa tapahtuneista rikoksista tuomittiin erityisen ankarasti. 

1800-luvun kansanuskossa ja kansanomaisessa puheenparressa kristillisyys merkitsi ihmisyyttä. Kristilliset tavat ja jumalinen elämä erottivat kunnon ihmiset eläimistä.
..
Ensinnäkin taikojen tekeminen ja erityisesti omaan henkiseen voimaan luottaminen siunauksen sijasta oli kristillisen kuuliaisuuden kanssa kilpaileva katsantokanta, jonka tehokkuudesta ja oikeutuksesta uskomusperinteessä käytiin jatkuvaa neuvottelua.


Tietäjät olivat 1800 luvun lopulla poikkeusyksilöitä, joille … sallittiin rituaalinen erikoistuminen ja jotka eivät erityisten kykyjensä vuoksi edes tarvinneet siunauskaavojen tuomaa suojausta. Kertomuksissa heidät voitiin esittää voimallisina sankareina mutta myös rikollisiin verrattavina syntisinä tai sää- littävinä, takapajuisiin uskomuksiin pitäytyvinä ukkoina.”


Pakanalliset ja uuspakanalliset maailmankatsomukset eivät ole kirjauskontoja - dogmaattisia oppijärjestelmiä, eikä suomalaiseen perinteeseen ole olemassa oikea- ja vääräoppisuutta. Elontieto on tulkinta suomalaisesta folkloristiikasta, mytologiasta, uskonnosta, suomen kielestä, Suomen historiasta sekä intialaisesta lääketieteestä ja astrologiasta.